Mainonta | Ota yhteyttä

”Valmentajan asettamat paineet olivat minulle liikaa”

30-vuotias Roosa (nimi muutettu) sairastui aktiivisina kilpavuosinaan anoreksiaan. Nyt, vuosien jälkeen Roosa katsoo menneisyyttä eri perspektiivistä. – Valmentajani asettamat paineet olivat minulle liikaa.

img_6585

– Kilpaurheiluaikoinani ratsastuskoulut ja erityisesti opettajat olivat kovin erilaisia kuin nykyään. Me kasvoimme armeijamaiseen kuriin, jossa opettaja oli yli-ihminen ja valmentajat suorastaan jumalaan verrattavia olentoja. Heille ei koskaan sanottu vastaan eikä kellekään tullut mielenkään epäillä heidän oppejaan. Ratsastuskoulun hevosistakaan suurin osa ei soveltunut tehtäväänsä, mutta niihin oli tyytyminen. Tippumiset ja loukkaantumiset olivat arkipäivää. Itkeminen oli heikkoutta ja tippuminen aina omaa syytä. Jälkeenpäin ajateltuna me 90-luvun ratsastuskoululaiset kasvoimme melko rankoissa olosuhteissa.

Tallillamme kerättiin kilpavalmennusryhmä, johon itsekin pääsin mukaan. Valmennuksen avulla pääsisin ratsastamaan enemmän ja tavoitteellisemmin sekä tietenkin kilpailemaan, mikä oli tuohon aikaan harvinaista herkkua tavalliselle tuntilaiselle.

Olen aina ollut isokokoinen: pitkä ja jäntevä. Olin jo aiemmin saanut kuulla valmentajaltani kommenttia siitä, että näytin epäsopusuhtaiselta verrattuna muihin valmennettaviin. Minulle oli kuulemma vaikea löytää sellaista hevosta, jonka kanssa olisin näyttänyt hyvältä. Muistan, miten valmentaja kerran erään kisareissun jälkeen sanoi, että tiputukset olivat olleet minun syytäni. Olin kuulemma liian pitkä eikä hevonen jaksanut enää kunnolla kantaa minua. Nämä kommentit pystyin jotenkin vielä ohittamaan, sillä kohtelu oli samanlaista meille kaikille. Teini-ikäisen kasvupyrähdykset ja muut mielenkiinnon kohteet aiheuttivat valmentajallemme harmaita hiuksia, sillä kisaratsumme saattoivat jäädä hetkessä liian pieniksi tai muu elämä viedä aikaa ja intoa valmentautumiselta.

Eräs lause, jonka luulen jollain tasolla aloittaneen alamäkeni, on kuitenkin jäänyt mieleeni. Verryttelin kentällä ennen valmennuksemme alkua. Elettiin syyskuuta ja ilma oli epävakaa: välillä saattoi sataa kaatamalla vettä ja välillä taas aurinko porotti. Olin tullut valmennukseen suoraan koulusta ja olin heittänyt turvaliivin päälle mustan neuletakkini. Liivistä johtuen neuletakki ei istunut päälleni ja napinlävistä pilkotti sininen panssarimallinen turvaliivini. Valmentajani oli viemässä hevostaan takaisin tarhaan, kun hän sitten pysähtyi kentän viereen katsomaan verryttelyämme. ”No nyt on kyllä ahtauduttu liian pieniin vaatteisiin”, hän totesi naurahtaen. Muistan vieläkin sen häpeän tunteen, joka valtasi minut. Riisuin heti neuletakkini, ja samalla alkoi myös vuosia kestänyt kapinointini turvaliiviä vastaan: en enää halunnut käyttää sitä, sillä se sai minut näyttämään paksulta.

b64b7740

Kaikki alkoi viattomasti

Kaikki alkoi viattomasti. Rupesin liikkumaan enemmän ja nappasin usein koiramme mukaan lenkeille lukion oppituntien jälkeen. Muistan hokeneeni itselleni, että en ole vain ratsastaja vaan myös kilpaurheilija, joten minun tulisi olla paremmassa kunnossa. Kuntoni kohosi melko nopeasti ja energiatasot nousivat. Kuntosalin myötä myös kehonhallintani parani ja se näkyi positiviisesti ratsastuksessa. Sain joskus jopa harvinaisia kehuja valmentajaltamme, ja hetken kaikki tuntui olevan hyvin.

Kaikki kuitenkin muuttui, kun treenihevoseni loukkasi jalkansa, ja se lähetettiin viettämään aikaistettuja eläkepäiviä muualle. Kisakausi oli alkamassa, ja minulle piti nopeasti löytää uusi kilpakumppani. Jälleen kerran valmentaja mainitsi ”hankalan kokoni”. Tilanne oli todella nöyryyttävä, sillä tätä keskustelua käytiin satulahuoneessa erään valmennuksen jälkeen, kaikkien valmennettavien kuullen. Silloin päätin, että yksikään valmentaja ei enää koskaan voi sanoa mitään koostani.

Siitä se alamäki ja kaikki kurjuus sitten alkoivat. Muistan olleeni koko ajan kiukkuinen valmentajalleni: siitä, miten hän oli nolannut minut koko ryhmän edessä. Vähensin ruokailuja ja liikuin entistä enemmän. Otin tallillekin mukaan lenkkarit, jotta saatoin käydä heittämässä lenkin ennen valmennusta. Menin loppukäynnit usein maasta, jotta olisin saanut enemmän liikuntaa. Kotona vanhemmat eivät ihan heti tajunneet, missä mentiin, sillä piilouduin isojen vaatteiden alle. En halunnut herättää huomiota. Tämä oli minun projektini.

”Tämä oli minun projektini.”

Pian laihtumiseni kuitenkin huomattiin, ja kävimme vanhempieni kanssa keskusteluja siihen liittyen. Sanoin, että tavoitteeseeni oli enää pari kiloa, ja sitten lopettaisin. Kerroin, että halusin menestyä ratsastuksessa ja suhtautua siihen ammattimaisesti. Selitin myös, että valmentajani mielestä pieni painonpudotus oli ollut paikallaan.

Ei varmaan tule kellekään yllätyksenä, että menetin hallinnan koko touhuun. En koskaan ollut omasta mielestäni liikkunut tarpeeksi päivän aikana. Minulla ei enää ollut energiaa mihinkään ja tärisin aina kylmissäni. Tallilla minulla oli aina vähintään kahdet villasukat jalassa, oli kesä tai talvi. Edes kesähelteillä en luopunut hupparistani. Myös ratsastukseni alkoi kärsiä. Hengästyin jo alkuraveissa eikä minulla riittänyt energiaa ratsastaa koko tuntia. Unohtelin asioita ja tuntui, kuin olisin ratsastanut koko ajan sumussa. En myöskään saanut satulavyötä kiristettyä ja purskahdin muutaman kerran itkuun, kun en jaksanut nostaa satulaa ylimmälle telineelle tunnin jälkeen.

”Purskahdin muutaman kerran itkuun, kun en jaksanut nostaa satulaa ylimmälle telineelle tunnin jälkeen.”

Heikentynyt ratsastukseni ärsytti valmentajaa. Hän alkoi uhkailla, että saisin kenkää valmennusryhmästä, jos en saisi ratsastustani ja ennen kaikkea kisatuloksiani paranemaan. Välillä minua huimasi niin paljon, etten nähnyt edes kunnolla eteeni, mutta jatkoin silti radan loppuun. Valmentajan mielestä kuntoni oli heikentynyt, kun en  jaksanut keventää hengästymättä. Päätin lisätä lenkkeilyä. Ja niin, oravanpyörä oli valmis.

”Välillä minua huimasi niin paljon, etten nähnyt kunnolla edes eteeni, mutta jatkoin silti radan loppuun.”

Kohdallani touhu vihellettiin vihdoin poikki, kun silmissäni pimeni kesken ratsastuksen ja tipuin juuri ennen estettä. Olen ikuisesti kiitollinen ambulanssihenkilökunnalle kaikesta siitä, mitä he minun ja perheeni eteen tekivät. Itkin onnesta, kun joku tuli väliin. Itkin, sillä tiesin, että minun ei tarvitsisi enää jaksaa. Joku muu pitäisi minusta huolta.

b64b7675

Pitkä ja hidas paranemisprosessi

Tippumiseni käynnisti paranemisprosessini. Se on ollut pitkä, hidas ja kivinen tie, jota en ole vieläkään päässyt loppuun. Anoreksia on ikuinen riesa. Vaikka olenkin saanut terveen paperit jo vuosia sitten, huomaan edelleen ajattelevani osittain samoin kuin aiemmin. Nyt uskallan kuitenkin nauttia elämästä eivätkä esimerkiksi sukujuhlat tai ulkona syömiset kaada maailmaani. Elämäni ei ole enää pelkkää suorittamista.

”Edes voitto ei tuntunut miltään, sillä löysin suorituksistani aina jotain parannettavaa.”

Hevosharrastukseni on muuttunut dramaattisesti. En enää hae ratsastukselta kilpailemista ja voittoja, vaan nautin rennoista maastolenkeistä tallikavereitteni kanssa. En halua enää ajaa itseeni samanlaiseen tilanteeseen kuin aktiivisina kilpavuosinani: edes voitto ei tuntunut miltään, sillä löysin suorituksistani aina jotain parannettavaa. Muistan, että vika ei mielestäni koskaan ollut hevosessa, päinvastoin. Minun olisi pitänyt osata ratsastaa paremmin.

Terapian avulla olen oppinut tuntemaan itseni paremmin ja tunnistan helpommin, jos homma on lähdössä väärille raiteille. Muistan, miten ravintoterapeutti ehdotti minulle sivulauseessa, että ehkä minun pitäisi jättää ratsastus kokonaan. Onneksi psykologini oli kuitenkin toista mieltä: vaikka toisaalta olin sairastunut tallilla, sain sieltä myös paljon voimaa ja jaksamista. Tallielämä pakotti minut olemaan sosiaalinen. En voinut piiloutua kotiin ja keskittyä vain itseeni. 

Ensimmäinen ratsastuskertani pitkän sairaala- ja kuntoutusjakson jälkeen oli ikimuistoinen. Kiipesin tutun suomenhevostamman selkään muutaman ihmisen avustuksella. Olin edelleen melko heikossa kunnossa, joten kaverini ja äitini kulkivat koko ratsastuksen ajan hevosen molemmilla puolilla valmiina ottamaan vastaan, jos en yhtäkkiä enää jaksaisikaan. Sillä kerralla en jaksanutkaan paljon. Jo muutaman käyntikierroksen jälkeen tuntui siltä, että tarvitsin pientä levähdystä. Hiljalleen ratsastuskertojen kesto piteni ja uskalsin ratsastaa ilman talutusta.

img_6892

Jälkeenpäin olen miettinyt, miksi edes kilpailin ja valmentauduin, sillä en muista saaneeni siitä mitään. Tunsin koko ajan riittämättömyyttä ja huonommuutta, oli sijoitukseni mikä tahansa. Kuitenkaan kukaan, viimeisimpänä vanhempani, ei pakottanut tai painostanut minua kilpailemaan. Nyt, oman tyttäreni kohdalla toivon salaa, ettei hän hurahtaisi kilpailemiseen, jos hän joskus hevosmaailmaan eksyy. Näen kilpamaailman edelleen hieman pelottavana ja hallitsemattomana paikkana, mutta toisaalta tiedän, että ajat ovat silläkin saralla muuttuneet.

”Näen kilpamaailman edelleen hieman pelottavana ja hallitsemattomana paikkana.”

Minulta kysytään usein, olenko katkera valmentajalleni. Moni hämmästyy, kun vastaan kieltävästi. En usko, että anoreksiani oli kenenkään vika. Olin samanlainen suorittaja kaikilla elämän osa-alueilla, joten ihan hyvin epäonnistuminen vaikkapa koulussa olisi voinut saada minut sairastumaan.

Anoreksian myötä ajattelen nykyään myös omia sanomisiani melko tarkkaan. En esimerkiksi koskaan kommentoi tallilla kenenkään ulkonäköä tai kokoa, sillä tiedän, minkälainen vaikutus jo muutamalla sanalla voi olla. Kuuntelen myös tarkkaan muiden keskusteluja ja kommentointia enkä pelkää puuttua siihen, jos tilanne sitä vaatii. Hevosmaailma pitäisi mielestäni nähdä yhdistävänä tekijänä: me kaikki, olimme sitten minkä muotoisia tai kokoisia tahansa, olemme tallilla rakkaudesta hevosiin. Jos muistaisimme aina tämän, talli-ilmapiiri voisi olla taas hieman parempi. Viisas äitini on joskus sanonut, että kaikkien kanssa ei tarvitse olla ystäviä, mutta kaikkien kanssa voi tulla toimeen. Hyvillä käytöstavoilla ja sillä, että edes yrittää ymmärtää muita pääsee jo mielestäni pitkälle.

”Kaikkien kanssa ei tarvitse olla ystäviä, mutta kaikkien kanssa voi tulla toimeen.”

img_7239


Teksti: Eveliina Korhonen   I   Kuvat: Annika Mäki (kuvituskuvia)

Katso myös

img_6585

”Valmentajan asettamat paineet olivat minulle liikaa”

30-vuotias Roosa (nimi muutettu) sairastui aktiivisina kilpavuosinaan anoreksiaan. Nyt, vuosien jälkeen Roosa katsoo menneisyyttä eri perspektiivistä. – Valmentajani asettamat paineet…

Lue koko juttu »

Julkaistu 29.12.2016 20:19
Kategoria: Artikkeli


14107898-908639542581546-7604603542267601639-o

Ratsastusjousiammunnan suomenmestaruudet 2016

Elokuun viimeisenä viikonloppuna kamppailtiin ratsastusjousiammunnan suomenmestaruudesta Seinäjoella, Mäki-Pohjon raviradalla. Kisat olivat toista laatuaan lajin piirissä ja ne järjesti Suomen ratsastusjousiampujainliiton…

Lue koko juttu »

Julkaistu 28.09.2016 14:26
Kategoria: Artikkeli


1c

Hevosen ostaja (Homo Sapiens Wantedus Equixis): tyyppiluokittelu

Kuolaintuella-blogin Hanna Lukkarinen (26) tarttui Jalustin.netin vieraskynään ja kirjoitti havaintojaan erilaisista hevosenostajatyypeistä. Minulla on kokemusta nyt kahden oman hevosen myymisestä….

Lue koko juttu »

Julkaistu 28.07.2016 13:47
Kategoria: Artikkeli


IMG_1877

Sennujen viikonloppuleirillä

Ratsastus on siitä mainio harrastus, että se yhdistää monenikäisiä ihmisiä. Niinpä toukokuun viimeisenä viikonloppuna joukko aikuisia tallituttuja pakkasi tavaransa ja…

Lue koko juttu »

Julkaistu 22.06.2016 1:11
Kategoria: Artikkeli


520

blogia

1676

postausta

1

postausta tänään